Pikku kananpoika ja kissa

Pikku kananpoika sanoi äidilleen: "Äiti kiltti, leivo minulle kakku". "Tottahan toki", sanoi vanha kana ja pyysi kananpoikaa hakemaan vähän lastuja, jommoisia ihmiset heittävät pois. Pikku kananpoika meni naapuritalon keittiöön, mutta kun se parhaillaan oli keräämässä lastuja, sen yllättikin vanha kissa, joka uhkasi syödä sen suihinsa. "Jos olet niin kiltti, että annat minun elää", pikku kananpoika rukoili, "niin minä annan sinulle kakustani palasen". "Olkoon menneeksi", sanoi vanha kissa.

Pikku kananpoika meni kotiin lastujensa kanssa ja kertoi äidilleen, mitä oli tapahtunut. "Älä sure, tyttö pieni", vanha kana sanoi. "Minä leivon sinulle niin ison kakun, että siitä riittää yllin kyllin sekä sinulle että sille vanhalle kissalle".

Kun iso kakku oli valmis, vanha kana antoi sen pikku kananpojalle ja muistutti samalla, että tyttären piti säästää palanen myös vanhalle kissalle. Mutta kakku maistuikin niin ihanalta, että ahne pikku tipu söi sen kokonaan. Sitten se meni kertomaan äidilleen: "Mitä minä nyt teen, kun minä söinkin sen koko kakun?" Mokomakin pikku ahmatti, moitiskeli vanha kana. "Kenties kissa onkin jo unohtanut koko asian", toivoi pikku kananpoika. "Ehkei se tulekaan tai jos se vaikka ei tiedä, missä me asumme". Mutta siinä samassa  se näki kissan lähestyvän. "Voi äiti, mitä minä nyt teen? Vanha kissa on täällä tuota pikaa", se parkui kauhistuneena. "Tule!" huusi vanha kana ja ryntäsi naapuritalon keittiöön pikku tipu kintereillään. Vanha kana ja pikku kananpoika etsivät hädissään piilopaikkaa ja keksivätkin suuren saviruukun, johon kiireen vilkkaa kätkeytyivät.

Vanha kissa näki kanan ja pikku kananpojan karanneen ja se suuttui vimmatusti. "Missä se minun osuuteni kakusta oikein viipyy?" se ärhenteli. "Nyt minä kyllä tulen ja syön sinut, senkin pikku ahmatti ja syön vielä äitiskin sen lisäksi!" Se jäljitti pakenijat keittiöön saakka, mutta vaikka se kuinka kurkisteli ympäriinsä, se ei karkulaisia löytänyt. "Mutta pakkohan niiden on olla täällä", se mutisi itsekseen. "Näinhän niiden säntäävän tänne ja täällä on vain yksi ovi. Ennen pitkää niiden on pakko tulla piilopaikastaan esiin"! Ja niin se asettui kynnykselle odottamaan.

Vanha kana ja pikku kananpoika tärisivät kauhusta saviruukussa. Mutta hetken päästä pikku kananpoika rohkaistui ja rupesi vääntelehtimään. Se kuiskasi äitinsä korvaan: "Äiti, minua niin aivastuttaa". "Sen sinä jätät tuiki tarkkaan mielestäsi", tipusen äiti sanoi ankarasti. "Vanha kissa kuulee sinun aivastavan ja tulee kurkistamaan tähän ruukkuun".

Kului hetkinen, ja pikku kananpoika kuiskasi taas: "Äiti kiltti, anna minun ihan pikkuisen aivastaa". "Minä jo kielsin", äiti vastasi. Taas kului hetki ja silloin pikku kananpoika kuiskutti: "Äitikulta, anna minun ihan pikkuriikkisen aivastaa". Silloin äiti menetti malttinsa ja tuhahti: "No, sen kun aivastat". Ja pikku kananpoika aivasti niin että kajahti! Se aivasti niin, että ruukku räsähti keskeltä halki. Siinä nyt olivat vanha kana ja pikku kananpoika kaikkien nähtävillä!

Mutta heidän onnekseen kissa säntäsikin siinä samassa läpeensä kauhistuneena ulos luullen ukkosen jyrähtäneen. Vanha kana saattoi siis vahingoittumattomana tepastella ulos keittiöstä ja sen perässä pöyhisteli pikku kananpoika.


Burmalainen kansansatu