Pienen karhun talviunet

Bon bons, bon bons, vetäisi Pieni Karhu ilmaa huuliensa välistä. Bon bons, bon bons. Se näki unta pienistä auringoista ja punaisista kuusen kävyistä. Lintu oli kyllä painanut valkealle lumelle paljon pieniä kirjainmerkkejä, hyviä ja iloisia varmaan, sillä lumikiteitten särmissä ne kimalsivat kuin kevät. Kun aurinko taas tulisi, ne varmasti olisivat eläviä satuja metsässä. Siihen saakka hallitsi metsää töpöhäntäinen paksuposkinen Ilveskissa.
"Nämä ovat omat revontuleni", kiljaisi Ilveskissa köyristäen selkäänsä. Silloin koko sen turkki rätisi erivärisiä kipinöitä.
"Nämä ovat omat revontuleni", kiljaisi Ilveskissa toisen kerran ja sylkäisi, sillä kukaan metsässä ei väittänyt vastaan. Bon bons, vetäisi vain Pikku Karhukin ilmaa huuliensa välistä.

Ilveskissa hyppäsi puusta ja käveli hangella. Sen tassut painoivat valkeaan lumeen pyöreitä kirjainmerkkejä. Silloin tuli valkoinen noita aivan hohtavan vitivalkoisena. "Nyt on lepoaika", hän sanoi ja nauroi. Heti tuli leikkivä tuulenpyörre ja ravisti lunta monen kuusen oksalta. Punaisia käpyjä, bon bons, uneksi Pikku Karhu. Pieniä aurinkoja turkkiin paistamassa aivan kultaisina. Siinä samassa sen mahaa alkoi kutittaa. Se rapsutti mahaansa ja luuli, että oli kevät. Kimalaiset, se mutisi, kimalaiset ovat pieniä karhuja, jotka ovat saaneet siivet. Ne syövät hunajapisaroita. Hunajapisarat ovat pieniä kultaisia aurinkoja. Lämmittävät vatsassa. Bon bons, bon bons, makaan näin päin, hyrisi Pikku Karhu ja käänsi samalla kylkeään. Sitten se alkoi kuorsata ja kuorsasi kevääseen asti.

Lumet sulivat ja lintu lauloi: Nyt on kevät, nyt on kevät! "Kevät", sanoi vihreä menninkäiseukko, joka liekokimppu kädessään kulki metsässä katsomassa, oliko kaikki kunnossa. "Kevät", kiljaisi Ilveskissa ja nykäisi menninkäiseukon kädestä kissanlieon yhdellä terävällä kynnellä. "Kevät", haukotteli Pikku Karhu. Menninkäiseukko oli heittänyt sitä karhunlieolla, ja se huomasi tirkistävänsä aurinkoon. "Niin, kevät, eikö siinä ole ihmettä kerrakseen", nauroi vihreä menninkäiseukko ja sen naurussa soivat kaikkien kesien kissankellot, ojentelivat pienet kissankäpälät ja karhunmarjat kypsyivät. Ilveskissa nauroi niin, että sen parta värähteli. Mutta Pikku Karhu tuijotteli takkuisena ja hölmistyneenä, sillä sen järki oli jäänyt metsän peittoon. Bon bons, se sanoi ja läimäytti itseään. Ja niinhän kaikki oli hyvin.