Oppiiko Lapanen kummittelemaan

Vielä sata vuotta sitten oli harvinaista että äidit kävivät töissä. Mutta tavallista oli, että kuninkailla oli prinssejä, prinsessoja ja linna. Oli harvinaista, että ihmiset menivät lomalle vieraisiin maihin. Tavallista oli, että tiet olivat huonoja, eikä autoja tai lentokoneita ollut olemassakaan. Yli sata vuotta sitten oli hyvin tavallista, että ihmiset olivat taikauskoisia.

He uskoivat, että tonttuja asui navetassa, jättiläisiä vuorten sisässä, peikkoja metsässä, kääpiöitä kivien alla ja maakoloissa ja kummituksia... Ai kummituksia? Missäs niitä olikaan?

Yksi kummitusperha ainakin asui Hyvänhuomenen linnan kellarissa. Siitä olen aivan varma. Kummitusperheeseen kuului äiti, isä ja vauva. Kummitusvauva nukkui kehdossa, jonka hänen isänsä oli tehnyt yli kolmesataa vuotta sitten. Vauvan nimi oli Lapanen. Äidin mielestä hän oli maailman kaunein vauva. Ja isäkin oli hänestä oikein ylpeä.
- Kyllä meillä on mukavaa, sitten kun tämä pikku kaveri kasvaa ja voi kummitella joskus minun sijastani, isä sanoi.
- Minulla ei ole ollut yhtään vapaayötä kolmeensataan vuoteen. Joka yö olen juossut ympäri linnaa huokumassa ja kolistelemassa. Sinusta, pikku Lapanen, tulee kyllä tosi kamala kummitus sitten kun kasvat isoksi.

Lapsen isä alkoi jo kehdon äärellä opettaa hänelle suurta kummitushuokausta ja kovimpia kolinoita. Pikku Lapanen kuunteli tarkkaan kaiken, mitä isä hänelle opetti. Mutta hänen oli kauhean vaikea oppia matkimaan ääniä. Ainoa ääni, josta hän sai kehuja, oli rotan vinkaisu.
- PIIP, Lapanen sanoi, ja äiti ja isä taputtivat käsiään ja sanoivat, että hän oli tosi etevä. Mutta isä oli vähän huolissaan. Tuo vingahdus saattaisi pelästyttää niukin naukin jonkun pienen kissanpennun. Mutta kunnon kummitusääneksi siitä ei kyllä olisi.

Vuodet kuluivat ja Lapanen kasvoi. Hänestä tuli suloinen kummituslapsi, joka seurasi äitiään kaikkialle. Kun äiti jauhoi kahvia, Lapanen auttoi häntä täyttämällä välillä myllyn. Kun äiti kirnusi voita, Lapanen kaatoi kermaa kirnuun. Kun äiti paistoi leipää, Lapanen lepatteli katossa pujottamassa leipiä vartaaseen. Kun äiti pesi pyykkiä purolla, Lapanen auttoi häntä hakkaamalla vettä pois kartulla. Lapasen isän mielestä oli todella outoa, että Lapanen vain auttoi äitiään. Lapasen olisi jo ollut aika harjoitella kummittelemista.
- Kaikki muuttuu varmaan hyväksi, kunhan hän pääsee linnaan harjoittelemaan, äiti sanoi.
Isänkin mielestä se oli hyvä ajatus. Pikku Lapanen sai lähteä isän mukaan linnaan keskiyöllä.

Oli pimeä syys-yö tulvillaan pöllön huhuilua ja lepakoiden lepatusta. Puiden lehdet värisivät kuin mustat perhoset. Linnan muuria ympäröivässä metsässä ulvoi kettu. Pikku Lapasen mielestä kaikki oli ihan kauheaa.
- Isä, hän piipitti.
- Unohdin yhden jutun kotiin.
- Nyt hiljaa, isä sanoi, ei meillä nyt ole aikaa mennä kotiin.
- Mutta kun se on hirveän tärkeä juttu.
- Mikä sitten?
- Taskulamppu.
- Mutta poika hyvä, isä sanoi surua äänessään, yksikään oikea kummitus ei käytä taskulamppua.
Pikku Lapanen huokaisi ja piteli tiukasti kiinni isän lakanasta.

Tornikello näytti viittä minuuttia vaille kahtatoista. Vanhaan kummitustapaan piti kaikkien kummitusten olla paikoillaan tasan kello kaksitoista. Lapasen isä oli linnan vanhin kummitus. Juuri hän sai aina kummitella kuninkaan asuinkerroksessa.
- Isä, Lapanen kuiskasi, kummitteleeko täällä?
- Voi sinua, pikku Lapanen, isä sanoi. Mehän täällä kummittelemme. Et kai sinä itseäsi pelkää? Pidähän kiirettä! Meidän on oltava suuren tammioven takana tasan kahdeltatoista. Kun tornikello löi ensimmäisen kerran, Lapanen ja hänen isänsä livahtivat oven taakse.
- Ihan kohta tulee kuninkaan portinvartija yökierrokselleen, isä kuiskasi. Kuuntele nyt niin opit, miten portinvartijoita pelotellaan. Kuuntelepa nyt. BÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖUUUUUUUIIIIIIIPUUUUUUUUUÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ.
Portinvartija, joka oli tullut oven toiselle puolelle, pysähtyi ponkaisi ilmaan ja kiljaisi:
- Apua, kummitus!
Sitten hän pinkaisi pakoon niin nopeasti kuin kykeni. Lapasesta se näytti hauskalta.
- Kohta kuningattaren kamarineito tulee katsomaan pikkuprinssiä. Silloin sinä, pikku Lapanen, saat näyttää, mitä olet isältäsi oppinut.
- Riittääkö, jos sanon BÖÖ, Lapanen yritti.
- Tuollaista pientä böötä ei pelästy hyttynenkään, Lapasen isä sanoi. Pystyt taatusti parempaan. Kirskuta hampaitasi, niin kuin olen sinulle opettanut. Sitten saat lainaki minun ketjuni, jota voit kalistella. Tarkkana nyt! Tuossa hän tulee. Pikku Lapanen otti raskaat ketjut pieniin käsiinsä. Kuinka hän jaksaisi kalistella niin painavia ketjuja? Mutta hän yritti kirskuttaa hampaitaan. Ei siitä kuitenkaan tullut mitään. Lapanen oli seitsemän vanha ja etuhampaat olivat juuri lähteneet. Ei kummituskaan voi kirskuttaa hampaiden välissä olevaa rakoa.
- Isä, ei minulla ole hampaita, joita voisin kirskuttaa, hän valitti.
Sitten kuningatteren kamarineito tuli näkyviin. Nyt toimeen!
- HIK, pääsi pikku Lapaselta.
Mahdottoman ärsyttävää. Siinä hän seisoi valkoisimmassa kummitusasussaan ja hänen olisi kuulunut pelotella ihmisiä. Ja sitten tulee vain tyhmä pieni nikotus. Kamarineito pysähtyi.
- Kuka siellä? hän kysyi ja kuunteli. Nyt kyllä pelästytän sinut, Lapanen ajatteli ja heilautti ketjua tehdäkseen hienoa kalinaa. Mutta taaskaan ei ollut onnea. Ketju juuttui hänen taskuunsa. Kun hän nykäisi sen ulos, tuli mukana yhtä ja toista pikkutavaraa: lankarulla, kaksi ruosteista naulaa, kuusi pyöreää kiveä, kaksi litteää kiveä, lasinkappale ja surullinen etana vierivät lattialle. Kaikki päätyi hämmästyneen kamarineidon jalkojen juureen.

Pikkuprinssi on varmaan herännyt ja aikoo tehdä minulle kepposen, kamarineito sanoi. Hän astui yhden askeleen ja veti tammioven auki kurkistaakseen sen taakse. Ja mitä arvelet hänen nähneen? Isän ja Lapasen? Ei sinne päinkään. Isäkummitus oli tekeytynyt näkymättömäksi heti kun kamarineito oli astunut askeleen tammiovea kohti. Isä oli jo matkalla kotiin äidin luo kertomaan, miten epäonnistunut kummitus Lapanen oli. Jäljellä oli vain huolestunut pikku Lapanen ketjuineen. Kamarineito tuijotti häntä.
- Voi hellanduudeli sentään, hän leperteli ja läimäytti käsiään yhteen.
- Miten söpö pikkuinen kummitus! Tulepas mukaan, ystäväiseni. Näytän sinut kuninkaalle ja kuningattarelle ja pikkuiselle prinssille. Hän nosti Lapasen syliinsä. Kummitus oli kevyt kuin ilma. Niin kaikki kummitukset ovat. Ja vaikka kello oli yli kaksitoista keskellä yötä, kamarineito herätti koko linnan väen. Hän tahtoi näyttää Lapasta kaikille. Prinssi halusi Lapasen huoneeseensa ja oli kauhea vaiva siirtää sinne yksi vierassänky.

Lapanen jäi asumaan prinssin luo. Joskus harvoin hän lensi äidin ja isän luo kellariin. Hän ei tahtonut olla kummitus. Paljon mieluummin hän leikki ystävänsä prinssin kanssa. Ja koko hyvänhuomenen linna hemmotteli heitä kahta. Mutta kun heistä alkoi tuntua, että kamarineidot touhottivat liikaa, Lapanen vinkaisi kuin rotta. Ja silloin kaikki pelkäsivät häntä aivan kauheasti.