Lentävä matka-arkku

Olipa kerran kauppias - niin rikas, että hän saattoi kivetä kokonaisen kadun ja vielä kujankin hopearahoilla. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän osasi käyttää rahansa parempaankin. Hän oli todella etevä kauppamies. Jos hän antoi pois yhden hopearahan, hän sai aina viisi tilalle. Mutta sitten hän kuoli. Kauppiaan poika sai periä kaikki rahat, ja hän eleli iloisesti. Joka ilta hän oli naamiaisissa, ja päivisin hän teki paperiveneitä setelirahoista. Hän heitteli myös rannalta leipiä veteen kultarahoilla, eikä kivillä. Eipä ihme, että rahat ennen pitkää hupenivat melkein tyystin.

Lopulta pojalla oli vain neljä kolikkoa taskussaan, eikä hänellä ollut muita vaatteita kuin vanha yönuttu ja kuluneet tohvelit. Nyt hänen ystävänsä eivät enää välittäneet hänestä. He eivät edes kehdanneet kävellä kadulla hänen seurassaan. Mutt ayksi heistä oli hyväsydäminen ja antoi hänelle vanhan matka-arkun. "Pakkaa tavarasi tähän!" kehotti ystävä. No, hyvähän niin oli sanoa, mutta kauppiaan pojallahan ei ollut mitään pakattavaa. Niinpä hän asettui itse matka-arkkuun.

Pian poika huomasi, että matka-arkku oli vallan ihmeellinen. Kun sen lukkoa painettiin, arkku kohosi lentoon. Tuskin hän oli ehtinyt painaa sitä, niin hän jo arkkuineen päivineen kohosi savupiipun kautta ulos. Hän lensi yhä ylemmäksi, pilvien yläpuolelle, aina vain kauemmaksi. Matka-arkun pohja ritisi ja ratisi, ja poika pelkäsi, että koko arkku hajoaisi ja hän itse syöksyisi maahan. Siitä vasta olisikin tullut kuperkeikka!

Lopulta hän tuli turkkilaisten maahan. Hän piilotti matka-arkun kuihtuneiden lehtien alle metsään ja meni sitten kaupunkiin. Ja mikäpä hänen oli mennessä, turkkilaisten maassahan kaikki ovat pukeutuneet yönuttuun ja tohveleihin. Hetken taivallettuan hän kohtasi imettäjän, joka kantoi pientä lasta korissa. "Kuulehan, turkkilaisimettäjä!" hän sanoi. "Minä näin suuren linnan kaupungin lähellä. Sen ikkunat olivat hyvin korkealla. Mikä linna se on?" "Siinä asuu kuninkaan tytär", imettäjä vastasi. "Hänelle on ennustettu, että hän tulee kovin onnettomaksi rakastettunsa tähden. Sen vuoksi kukaan ei saa tavata häntä, elleivät kuningas ja kuningatar ole mukana." "Kiitoksia!" vastasi kauppiaan poika. Sitten hän meni metsään ja kävi istumaan matka-arkkuunsa. Hän painoi lukkoa, ja arkku lensi linnan katolle. Sieltä poika pääsi ryömimään ikkunasta prinsessan luo.

Prinsessa nukkui sohvalla. Hän oli niin suloisen kaunis, että pojan oli ihan pakko suudella häntä. Tyttö heräsi ja kauhistui. Mutta poika sanoi olevansa turkkilaisjumala ja tulleensa ilmojen halki prinsessan luo. He kävivät istumaan vierekkäin, ja poika kertoi lumoavia tarinoita prinsessan silmistä. Ne olivat syvät, tummat järvet, joissa ajatukset sukelsivat merenneitojen lailla. Sitten hän kosi prinsessaa, ja tämä myöntyi heti. "Mutta sinun täytyy tulla tänne lauantaina", tyttö sanoi. "Silloin kuningas ja kuningatar juovat teetä minun luonani. He ovat varmasti ylpeitä siitä, että minä saan turkinjumalan puolisokseni. Mutta muista sitten, että kerrot oikein kauniin sadun, sillä sellaisista minun vanhempani pitävät ihan erityisesti." "Niin, minulla ei mitään muita morsiuslahjoja olekaan mukanani kuin satu", ilmoitti poika masentuneena. Silloin prinsessa antoi hänelle miekan, joka oli koristeltu kultarahoin. Ja juuri rahaa kauppiaan poika todella tarvitsi.

Ensi töikseen poika meni ostamaan itselleen uuden yönutun. Sitten hän lensi metsään ja kävi istumaan arkkunsa kannelle. Siinä hän alkoi sepitellä satua, jonka oli määrä olla valmiina lauantaina. Hän saikin sen valmiiksi, ja lauantaina kuningas ja kuningatar odottivat häntä hoviväkensä kanssa prinsessan luona. Hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan. "Kerrotko nyt sadun meille?" kuningatar kysyi. "Jonkin syvällisen ja opettavaisen!" hän lisäsi. "Mutta sellaisen, jolle sentään saa nauraa!" toivoi kuningas. "Totta kai!" lupasi poika. "Kuunnelkaapa nyt tarkasti".

Olipa kerran tulitikkupaketti. Sen tikut olivat ihan uskomattoman ylpeitä hienosta syntyperästään. Niiden sukupuu oli ollut suuren suuri, komea vanha puu metsän keskellä. "Niin, siihen aikaan, kun me olimme vihreällä oksalla", he selostivat, "silloin tosiaankin olimme vihreällä oksalla! Joka aamu ja ilta saimme timanttiteetä. Se oli kastetta. Koko päivän saimme auringonpaistetta kun aurinko paistoi. Ja kaikki pikkulinnut kertoivat hauskoja juttuja meille. Rikkaitakin me olimme, sillä lehtipuilla oli vaatteet yllään vain kesällä, mutta meilä oli varaa pitää vihreää pukua kesät, talvet.

Mutta sitten tulivat puunhakkaajat ja perheemme hajosi. Runkoherra sai suurmaston paikan uljaaseen laivaan, joka pystyi purjehtimaan vaikka maailman ympäri. Muut oksat joutuivat muuhun käyttöön, mutta meidän tehtäväksemme lankesi valon tuominen alhaiselle kansalle. Sen vuoksi me olemme tämän keittiön hienointa väkeä." "Minun laitani on kyllä ihan toisin!" tiedotti rautapata. "Aina siitä lähtien, kun jouduin maailmalle, minua on pesty ja keitetty monen monta kertaa. Minä olen oikeastaan tämän talon ykkönen. Minun suuri iloni on päivällisen jälkeen levätä hienona ja puhtaana hyllyllä ja keskustella järkevästi tovereideni kanssa. Vesiämpäri on meistä ainoa, joka silloin tällöin käväisee pihalla, me muut elelemme aina sisällä. Meidän ainoa uutislähteemme on torikoppa. Se kertookin mielellään päivän tuoreimmat tapahtumat."

"Nyt sinä lavertelet ihan liikaa!" sanoivat tulukset, ja niiden teräs iski piikiveen niin että hyllyllä säkenöi. "Minusta me voisimme viettää hauskan illan." "Hyvä! Jutellaan siitä, kuka täällä on ylhäisin!" innostuivat tulitikut. "Ei käy, minä en oikein mielelläni puhu itsestäni", ilmoitti saviruukku. "Minä vietin nuoruuteni erään hiljaisen perheen luona. Siellä huonekalut kiillotettiin usein, lattia pestiin ja joka toinen viikko pantiin puhtaat verhot ikkunaan." "Voi, miten kiinnostavasti te kerrotte!" ihasteli lattiaharja. "Kaikki kuulostaa puhtaalta ja hienolta." Ruukku jatkoi hyvillä mielin juttuaan, ja loppu oli ihan yhtä hyvä kuin alkukin.

Lautaset kilisivät ihastuksesta, ja lattiaharja otti laatikosta persiljaa ja seppelöi ruukun. "Jos minä tänään seppelöin hänet", harja tuumi, "niin huomenna hän seppelöi minut." "Nyt minä tahdon tanssai!" huudahtivat hellapihdit ja panivatkin tanssiksi. Varjelkoon, miten hienosti ne heittivät ilmaan toista jalkaansa! "Minäkin haluan seppeleen!" Nyt teekannun olisi pitänyt laulaa, mutta se sanoi olevansa vilustunut. Puhe vilustumisesta oli kuitenkin silkkaa pötyä. Se ei ylpeyksissään viitsinyt laulaa muualla kuin herrasväen pöydällä.

Ikkunalla oli vanha hanhensulka. Siinä ei ollut muuta merkillistä kuin että se oli kastettu liian syvälle mustepulloon. Mutta siitä se oli vain ylpeä. "Ellei teekannu halua laulaa, niin olkoon laulamatta", se sanoi. "Tuolla ikkunan takana on häkissä satakieli, se osaa kyllä laulaa!" "Minusta on vallan sopimatonta kuunnella vierasta lintua!" kimpaantui vesikattila, joka oli teekannun sisarpuoli ja keittiön hovilaulajatar. "Kyllä se  minuakin suututtaa", harmitteli toriukoppa. "Eikö olisi jo aika panna asiat kuntoon tässä talossa? Silloin jokainen joutuisi oikealle paikalleen ja minä johtaisin koko joukkoa." "Hyvä! Pannaan heti töpinäksi!" sanoivat kaikki.

Samassa ovi avautui ja palvelustyttö tuli sisään. Kukaan ei enää sanonut sanaakaan, mutta jokainen astia keittiössä tiesi, mihin pystyi ja miten ylhäinen se oli. "Niin, jos minä olisin suostunut esiintymään, niin illasta olisi tullut ihan huippuhieno!" tuumi jokainen. Palvelustyttö otti tulitikut ja sytytti tulen hellaan. Taivas, miten ne rätisivät ja miten liekki leimahtu! "Nyt jokainen näkee, että me tässä kaikkein ylhäisimpiä olemme! Näin me säteilemme ja loistamme! Minkä kirkkauden me tänne tuommekaan!" Ja samassa ne olivat palaneet loppuun.

"Se oli aivan ihmeellinen satu!" tuumi kuningatar. "Minusta tuntui, kuin olisin itse ollut tuossa keittiössä. Niin, kyllä sinä saat tyttäremme." "Totta kai!" vahvisti kuningas. "Sinä saat hänet ensi maanantaina!" Näin oli hääpäivä määrätty. Jo sunnuntai-iltana kaupungissa oli juhlavalaistus, liput ja viirit liehuivat ja kaikki oli uskomattoman komeaa. "Kyllä minunkin täytyy tässä jotain keksiä", arveli kauppiaan poika. Niinpä hän osti raketteja, paukkupanoksia ja monia muita ilotulitusvälineitä. Hän pani ne kaikki arkkuunsa ja lensi niine hyvineen ilmaan.

Rits ja rats sitä menoa ja pauketta! Raketit ampaisivat ylös ja valaisivat taivaan kuin jättiläistähdet. Kaikki turkkilaiset hyppäsivät korkealle ilmaan. Sellaista ilotulitusta he eivät olleet ikinä ennen nähneet. Nyt he todellakin tajusivat, että prinsessan sulhasmies oli itse turkinjumala. Kun kauppiaan poika laskeutui metsään arkkuineen, hän päättikin saman tien palata kaupunkiin kuulemaan, miltä hänen uljas lentomatkansa oli näyttänyt. Voi sentään, miten paljon kerrottavaa ihmisillä oli! Jokainen, jonka kanssa hän jutteli, oli nähnyt asian omalla tavallaan. Mutta kaikkien mielestä lento oli ollut kaunista katseltavaa. "Minä näin itsensä turkinjumalan", sanoi yksi. "Hänen silmänsä loistivat tähtien lailla ja parta vaahtosi kuin vesiputous!" "Hän lensi tuliviitta yllään", kertoi toinen innoissaan. "Ja sen poimuista kurkistivat suloiset pikku enkelit." Niin, hän sai kuulla vain kauniita asioita. Ja seuraavana päivänä hänen oli määrä viettää häitä.

Hän meni takaisin metsään ja päätti käydä lepäämään matka-arkkuunsa - mutta kuinkas siinä kävi? Arkkuun oli jäänyt kipinä ilotulituksen jäljiltä, ja nyt koko arkku roihusi tulessa. Pian siitä oli jäljellä vain tuhkaa. Poika ei voinut entää enää eikä myöskään päästä morsiamensa luo. Prinsessa seisoi koko päivän odottamassa sulhastaan. Ja hän odottaa tätä vieläkin, mutta kauppiaan poika taivaltaa pitkin maailmaa ja kertoo satuja. Ne eivät kuitenkaan enää ole niin hauskoja kuin se satu, jossa kerrotaan tulitikuista.

Satumaasta meille kutsu kiirii
seikkailujen jännittävään piiriin.
Oi jos ihme-arkun löytäisimme,
niin sinne kohta lentäisimme.


H.C. Andersen