Siili

Olipa kerran mies, joka istui eräänä iltana yksinään tuvassa ja veisteli äyskäriä. Myrsky ulvoi, talon nurkissa vinkui ja ovet paukkuivat niin, että se oli vallan hirmuista. Äkkiä mies oli kuulevinaan, että jokin raapi ja nuuskutti ovella. Kun se lähti katsomaan, eteisessä kyykki siili, mutta eipä se ollutkaan mikään tavallinen siili, sillä se osasi puhua kuin ihminen ikään.
- Anna minulle majapaikka luonasi, siili sanoi.
- Mitä sinunlaisesi majapaikkaa tarvitsee, mies sanoi.
- Sinähän voit mainiosti kyykkiä yösi kivimuurin suojassa.
- Itse voit istua yösi kivimuurin sisällä kylmissäsi. Minä puolestani en moista kaipaa, siili virkkoi - niin että anna nyt vain majapaikka täällä luonasi.
Miehen oli lopulta päästettävä siili tupaan, ja se asettui takkakiven alle, mistä käsin se silmää räpäyttämättä tuijotti miestä, joka yhä koversi äyskäriään.
- Tuon äyskärin minä haluan ostaa, sanoi siili.
- Millähän sinä sen maksaisit?
- Kunhan huomenaamulla varhain kurkistat oven kynnykselle, niin saat nähä, millä minä sen maksan.
Miehen oli viimein pakko luovuttaa siilille äyskäri ja osoittautui, että se oli kuin tehty siilin istuimeksi.

Kun hetkinen oli kulunut, alkoi kukko rapistella kaukana takkakiven tuntumissa. Ja kun siili sen kuuli, se tuli oitis pyytämään:
- Anna minun ostaa kukkosi.
Mies ei olisi mielellään luopunut kukosta, mutta siili tarjosi siitä niin paljon rahaa, ettei mis katsonut voivansa moisesta kaupasta kieltäytyä. Seuraavana aamuna siili valjasti kukon äyskärin eteen, istui itse äyskäriin ja lähti, mutta eipä miestä liioin ollut petetty, sillä siilin lupaamat rahat hän löysi aivan oikein eteisen kynnykseltä.

Iltapuolella siili saapui kuninkaankartanoon ja alkoi siellä ajella ylös ja alas ikkunoiden editse, sen kuin vain kukolla voimia riitti, ja äyskäri poukkoili sinne tänne kivien joukossa. Vanhin kuninkaantytär seisoi kaikkea tätä katselemassa, mutta kun ei illanhämyssä oikein selvästi kaikkea erottanut, hän juoksi alas pihalle, koska ei mielestään koskaan ollut niin merkillistä ajoneuvoa nähnyt.  Siili hyssytteli äyskärissään edellä puutarhaan ja kauas marjapensaiden varjoon prinsessa perässään. Tultiin siitä sitten ison karviaismarjapensaikon luokse, ja siinä siili pysähtyi ja hyppäsi äyskäristä.
- Prinsessa antakoon minulle suukon, tai muuten hän saa ryömiä piikkisen karviaismarjapöheikön läpi, siili sanoi ja ryhtyi kieriskelemään sillä tavoin, ettei prinsessa päässyt eteen- eikä taaksepäin. Siili käyttäytyi kuin se olisi täysin seonnut, ja piikit törröttivät pystyssä kuin äkeen piikit. Koska prinsessaa ei oikein haluttanut moisen rumahisen suuteleminen, hänen oli pakko ryömiä karviaismarjapensaikon läpi. Hän juoksi oikopäätä kotiin ja sänkyyn, sillä hän oli suorastaan sairas ja rikkirevitty pensaan piikkien jäljiltä.

Samalla tavoin kävi toisellekin prinsessalle. Viimeksi siili sai mukaansa kolmannen prinsessan ja sanoi hänelle, kuten molemmille vanhemmille sisarille, että odotti joko suudelmaa tai prinsessa saisir ryömiä piikkisten karviaismarjapensaitten lävitse.
- Kuka sinua, tuollaista iljetystä, suutelemaan rupeaa, ärähti prinsessa.
- Ellet halua suudella minua, saat luvan ryömiä pensashäkkyröiden läpi, sillä muuten et ikimaailmassa pääse täältä, siili vakuutti ja kieri ja piehtaroi ympäri, ympäri ja ympäri.
- Painu tiehesi, senkin rumilus! prinsessa kirkui ja yritti potkaista siiliä, mutta ei sitten uskaltanutkaan, sillä siili nosti pystyyn kaikki piikkinsä, jotka olivat kuin kakkein terävimmät äkeen piikit.
- Sen kun alat sitten vain ryömiä karviaismarjapensaiden lävitse, siili ilkkui.
- Enkä ryömi, minähän turmelen siinä itseni, valitti yhä epätoivoisemmaksi muuttuva prinsessa.
- Ihan totta, eihän se mukavaa kyllä ole, siili myönsi.
- Mutta voithan sinä sen sijaan valita suukon antamisen.
- Tuommoinen virnuileva peikko, sinullahan on kärsä!
- On kuin onkin, kaikin mokomin, mutta piikkejä siinä ei ole.
- Mutta sinähän olet kauttaaltaan karvainenkin.
- No, ellet kerran halua suudella karvaista otusta, niin siitä sitten vain ryömimään piikkipöheikön läpi.
- Ei kai hyödytä ryhtyä rukoilemaan silmieni ja nenäni ja suuni puolesta, prinsessa huokaili.
- Mutta kaiketi minä saan sentään panna nenäliinan väliin suudellessani sinua.
- Saatpa hyvinkin, sanoi siili, mutta ennen kuin tyttö aavistikaan, siili repäisi nenäliinan sivuun ja suuteli neitoa suoraan suulle. Ja sinä samaisena silmänräpäyksenä siinä seisoi kaunen ja komein prinssi, jonkalainen on ylipäätään voinut silmiin sattua. Prinssi oli elänyt noiduttuna eikä voinut saada takaisin oikeaa hahmoaan, ennen kuin oli saanut suukon juuri niin piikkisenä ja rumana kuin siilin hahmossa oli.

Prinsessaa hävetti hirmuisesti, ja hän kätki silmänsä käsillään, mutta prinssipä kosi ja hienosti hän sanansa osasi asetellakin, nyt kun ei enää ollut siili. Prinsessa vastasi näin ollen myöntävästi ja oli ylen mieltynyt kosijaansa. Mutta kun nuorukainen, vähän hulluteluun taipuvainen kun oli, ehdotti, että morsiamen pitäisi taas kenties panna nenäliina suun eteen, ei prinsessa voinut olla nauramatta.
- Minähän tiedän jo, ettei siitä ole mitään hyötyä, hän sanoi.
Häät sitten varustettiin, ja niitä vietettiin kahdeksan päivää. Sen jälkeen aviopari eli pitkään ja onnellisena ja saattaa elää vieläkin. Kukko puolestaan täytettiin ja pantiin lasikaappiin, jossa se on vieläkin. Sen minä olen itse nähnyt.